Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Paralyzed - ensimmäinen luku

Askeleen sateessa (Osa 1/2) - 10.02.

Sateenvarjoni yritti kamppailla hävittyä taistelua piiskaavaa vettä ja ulvovaa tuulta vastaan, epäilemättä tehden enemmän hallaa juoksulleni kuin sitä auttaen. Kiristin otettani sontikasta sen sijaan, että olisin päästänyt irti. Myrsky ei kuitenkaan tykännyt suunnitelmastani, ja riisti varjon käsistäni kauas taivaankannelle äkkinäisellä puuskalla.

"Ei taas!" Ärähdin.

Yritin punnita peräänjuoksemisen varteenotettavuutta, mutta päätin nopeasti sitä vastaan. Sade tuntui yltyvän entisestään, kastellen kamppeeni suihkuna. Keskittyen vain määränpäähäni en ymmärtänyt väistää ison kivimöhkäleen kokoista villakasaa, joka ilmestyi eteeni. Kaaduin suoraan sen ylitse soratielle, joka oli peittynyt kosteasta hiekasta.

"Meeep!" Olento alkoi huutaa suoraan kohden.

"Joo, sori! Lopeta!" Huusin takaisin, yrittäen suojata korviani kämmenilläni. Miten niin pienestä olennosta lähti niin paljon ääntä?

Nelijalkainen tuntui rauhoittuvan hetkellisesti, vaihtaen huutamisensa jonkinlaiseen ärinään. Nousin ylös, lähtien jatkamaan matkaani sen enempää maksamatta aikaa pokemonille. Välietapit olivat viimeinen asia, joita hermoni kaipasivat.

Valitettavasti olento ei ollut ollenkaan samaa mieltä sotakirveen hautaamisesta, vaan taklasi minut kumoon välittömästi selkäni käännyttyä. Jälleen kerran syleilin soraa, kämmeneni naarmuttuen entisestään. Ainakin oli vettä pesemässä pois ne muutamat veritahrat, joita haavoista oli muodostunut. Housuni olivat revenneet, oikea polveni auki. Tällä kertaa en jäänyt hetkeksikään pidempään maahan, vaan nousin välittömästi pystyyn vaikka se jalkaani vihloikin.

"Mikä perhana sinua oikein vaivaa!" Karjaisin pokemonia kohden.

Ei vastausta, eipä tietenkään. Tuijotimme kiivaasti toisiamme sadeverhon lävitse, mutta tilanne ei ottanut muuttuakseen. Tällaisina hetkinä toivoin, että olisin omistanut oman pokemonin. Olin aina poikennut normista, mitä tuli suhtautumiseen niihin. En ollut koskaan kokenut palavaa halua hankkia oma kumppani ja lähteä kiertämään maata ympäri. Enkä niin ollut kokenut lapsenakaan, toisin kuin silloiset ystäväni. Nuo olivat kaikki jääneet sille tielleen.

Yritin etsiä jotain kättä pidempää, mutta tuuli oli ilmeisesti viskonut kaikki kepit ja kivet mukanaan. Jatkoimme tuijostusta irrottamatta katsekontaktia edes silmänräpäytykseen. Kumarruin maahan yhden polven varaan, kuin olisin valmistautunut hyökkäykseen. Vaivihkaan nappasin kämmenellisen soraa, huonontunut näkyvyys oli puolellani. Odotin vielä hetken täydellistä hetkeä, ennen kuin viskasin soran suoraan villakasan sinisille kasvoille, käännyin kannoillani ja lähdin juoksemaan pakoon niin pikaisesti, kuin jalkani suinkaan kantoivat.

Suunnitelma oli selkeästi toiminut paremmin mielessäni, kuin käytännössä. Pokemon puisteli roskat pian pois, ja lähti sitten armottomaan ryntäykseen perääni. Neljä jalkaa juoksivat kahteni kiinni nopeasti, eikä lyhyellä etumatkalla tuntunut olleen minkäänlaista merkitystä. Onneksi osasin ennakoida hyökkäystä, ja onnistuin välttämään taas yhden taklauksen... Mutta nyt ongelma seisoi suoraan edessäni.

"Kuule nyt, ihan oikeasti. Minua ei kiinnosta tapella! Olen aidosti pahoillani siitä mitä tein, okei? Se oli vahinko. En tehnyt sitä tarkoituksella", yritin uudenlaista lähestymistapaa.

Sanani saivat ärinän loppumaan, ainakin hetkeksi. Pokemon selvästi pohti sanojani, ehkä mietti itsekin mitä se hyötyi ihmisen kimppuun hyökkäämisestä. Seisoimme jälleen minuutin lisää, sitten toisen. Lopulta olento näytti ottavan pari askelta sivuun, mutta niissä oli haparointia. Pohdintaa, tahtoiko se todella antaa sijaa. Nyökkäsin sille hitaasti, ja vielä hitaammin kävelin sen ohitse.

Vaikka olin onnistunut sivuttamaan uuden veriviholliseni, ei se ollut vakuuttunut sanoistani. Villakasa jatkoi kävelyä perässäni heti, kun lähdin takaisin liikkeelle. Päätin luovuttaa, oli parempi hyväksyä tämä kuin palata siihen asetelmaan mikä oli ollut meneillään vielä muutama minuutti takaperin.

Sattuman kaupalla olin onnistunut pysymään reitilläni, ja määränpääni hohti viimein horisontissa. Tahdoin nopeuttaa askeltani, mutta pelkäsin että tämä olisi johtanut hyvin epätahdottuun reaktioon varjostajaltani. Viimeiset metrit olivat pahimmat saapuessani hotellin eteen ja avatessani oven. En jaksanut edes esittää yllättänyttä villan rynniessä sisään jalkojeni välistä.

"Hei! Ei vapaita pokemoneja aulassa!" Hotellivirkailija suorastaan hyppäsi tiskinsä takaa.

"Ei se ole minun", kohautin olkiani.

Olin aivan liian märkä ja turhautunut välittääkseni. Heilautin läpimärän repun selästäni ja selasin sitä hetken. Onneksi olin sentään panostanut kunnolliseen reppuun säiden muututtua nykyiseen tilaansa. Sisusta suojeli vettä pitävä vuori, joten tavaroiden kastumista ei tarvinnut pelätä. Vilkaistessani virkailijalle uhittelevaa pokemonia mietin, miksen ollut yrittänyt käyttää reppua aseenani aiemmin. Yhtä nopeasti kuitenkin totesin, että lopputulos olisi ollut varmasti vain huonompi, kuin mitä se oli nyt.

Pikkuhaavoihin peittyneillä käsilläni löysin lapun, johon hotellin huonenumero oli kirjoitettu ylös rakennuksen nimen alle. Hotel Chinchou oli vain yksi monista sesonkikaudella rakennetusta rysistä. Ne oli kaikki pistetty pystyyn kiireellä, ja mahdollisimman halvalla. Kaikki ne muistuttivat toisiaan, kaikki yhtä persoonattomia. Jonkun aulassa saattoi olla sininen matto, toisessa vihreä. Mutta kaikki ne näyttivät olevan samanlaisia sisimmältään, sieluttomia.

Hotellivirkailija oli löytänyt käsiinsä luudan, jolla yritti huiskia pokemonia pihalle kovin huonolla menekillä. Lammas määki takaisin samalla raivolla, ja yritti vain laskea otollisinta hetkeä kampata ruskeahiuksinen nuorimies kumoon.

"Sinuna pitäisin varani", totesin kävellessäni miehen ohitse kohti rappukäytävää.

"Huoneet ovat vain asiakkaille!" Mies huusi perääni, mutta ei päässyt liikkumaan asemastaan minnekään.

"Joo-o", hymähdin, kadoten hänen silmistään.

Etsimäni huone löytyi toisen kerroksen perältä, numero 219. Olin täysin varma että poika olisi juossut perääni, mutta ketään ei näyttänyt kuuluvan. Koputin ovea nyrkilläni pariin otteeseen, ehkä turhan äänekkäästi. Avaamaan tulleen naisen hiukset hapsottivat harjaamattomina, silmäpussit kielivät useista unettomista öistä. Hän nyökkäsi hyväksyvästi, päästäen minut peremmälle.

Professori Tamarind... Yritti parhaansa, mutta oli aina ollut hieman altasuorittaja. Vanheneva nainen antoi epäluotettavan vaikutelman jo kättelyssä, ja vielä vahvemman sellaisen jos hänet oppi tuntemaan. Nainen hösläsi usein kaiken kanssa, joka tuntui olevan yleisesti hyväksytty teoria siitä, miksei hän omistanut omaa laboratoriotaan kuin olisi voinut odottaa. Kysyttäessä asiasta hän perusteli rakennuksen puuttumista sillä, ettei hänellä olisi kuitenkaan aikaa viettää siellä. Tamarind matkusti paljon, etsien käsiinsä harvinaisia pokemoneja joita pari kertaa vuodessa sitten jakoi aloitteleville kouluttajille - juurikin täällä, hänen kotikylässään Alumbrassa.

"Tämä on katastrofi, Edith", hän huokaisi, rojahti takaisin tuolille. "Myrsky sotki kaiken. Sähköt ovat poikki puolelta kylältä..."

"Mitä merkitystä sähköjen poikki olemisella on?" Kysyin. Ei sillä varmasti ollutkaan, kunhan yritti vain pitkittää keskustelua.

"No, tuota, minä", Tamarin köhäisi. Hän otti suoran katsekontaktin minua kohden. "Oikeastaan minä kadotin osan uusista aloituspokemoneista."

Tuijotin takaisin hiiren hiljaa. Mitä muutakaan olisin voinut tehdä? Kirosin jälleen, että olin lupautunut naiselle avuksi. Tamarind oli vanha perhetuttu isäni puolelta, ja hän oli käynyt luonamme paljon varsinkin kun olin ollut nuorempi. Professori oli aina yrittänyt saada minua kiinnostumaan pokemoneista, kertonut niistä sitä ja toista. Olin yleensä vain esittänyt kuuntelevani.

"Miten?" Sain suustani.

"Myrsky yllätti minut matkallani... Tuulenpuuska vei pallokassin mennessään. Osa palloista avautui, pokemonit säikähtivät ja karkasivat. Sain valtaosan takaisin, mutta osa meni menojaan..."

"Ja sinulle ei tullut mieleen mennä perässä? Päätit jättää ne omilleen, ja tulla itse tänne?" Pyöräytin silmiäni.

"Edith, yritä ymmärtää. Myrsky on aivan hirveä, ja pelkäsin että samanlainen katastrofi tapahtuisi uudelleen. Ajattelin vain, että..." Tamarind synkistyi joka sanalta enemmän.

"Että mitä? Että odotat kunhan tulen paikalle? Kyllä Edith nuorena ja vetreänä varmasti jaksaa juosta sateessa niitä etsimässä!"

"Ei, minä..." Professori yritti kerätä itseään. "Et kai sattunut näkemään yhtään niistä matkallasi tänne?"

"Jaa", kohautin olkiani. "Ainoa mihin törmäsin oli joku villakasa."

"Villakasa?" Tamarind piristyi välittömästi. "Sininen pää ja jalat, hännässä hohtava kirkas pallo, soikeat korvat..?"

"Joo. En ole hetkeen törmännyt mihinkään yhtä viheliäiseen olentoon."

"Missä se on‽"

"Tuonne se jäi, aulaan. Tosin se virkailija varmaan viskasi sen jo takaisin ulos."

Näiden sanojen johdattelemana nainen suorastaan ryntäsi ulos ovesta, palaten kuitenkin hetken päästä takaisin. Hän penkoi yhtä sängyn vierellä olevista salkuista kunnes löysi etsimänsä, ja juoksi sitten ulos uudemman kerran. Mietin hetken jos toisenkin, tahdoinko seurata hänen perässään.

En kaivannut enää yhtään lisädraamaa päivääni, joten laitoin ovea pienemmälle ja istuin hetkeksi alas. Huone oli kovin askeettinen, joten minkäänlaisesta omasta kylpytilasta oli turhaa unelmoida. Vaatteiden vaihtaminen tuntui turhalta ilman, että olisi käynyt suihkussa pesemässä haavoja ja likaa. Koitin tulkita pokemonin aiheuttamia vahinkoja, jotka olivat onneksi jääneet kovin pieniksi. Polveni oli ilkeän näköinen, mutta tiesin sen vain näyttävän siltä.

Olin saanut soiton professorilta viime viikolla, kun hän oli ilmoittanut saapuvansa jälleen Alumbra Towniin matkoiltaan uuden pokemonkuorman kanssa. Kerta toisensa jälkeen kyseenalaistin tämän kylän pitämistä aloituspaikkana, ja Tamarindin valintaa alueen professoriksi. Alumbrassa ei ollut muuta, kuin turistirysiä. Ne muutamat vakiasukkaat ketä täällä asui, tunsin nimeltä. He olivat kaikki syntyneet tänne, tai olivat tänne syntyneiden jälkeläisiä joita seikkailu ei ollut innostanut.

Olin käynyt joskus kylän ulkopuolella, mutta täältä oikeastaan löytyi kaikki mitä tarvitsi. Perheemme oli pyörittänyt perhefirmana pientä majataloa, mutta se oli mennyt nurin pari vuotta sitten äitini sairastuttua. Isäni oli jättäytynyt liiketoiminnasta pitääkseen hänestä huolta, enkä itse ollut pystynyt pyörittämään kaikkea vaadittavaa. Olimme muutenkin tienanneet rahaa vain siinä määrin, että tulimme keskenämme toimeen. Missä tahansa muualla olisimme menneet nurin jo ensimmäisen vuoden aikana.

Sade jatkoi ikkunoiden piiskaamista entisestään. Myrskyjä oli aina esiintynyt täällä lounaisrannikon läheisyydessä, mutta viime vuosina ne olivat vain lisääntyneet entisestään. Ja yhä enemmän viime kuukausina... Nykyään tuntui, kuin ne eivät lakkaisi ollenkaan. Viimeiset pari päivää kestänyt tyyni oli harvinaisuus, ja loppunut ennen kuin pääsi kunnolla alkuunsa.

Myrskyt olivat ajaneet kaikki kireälle, ja sitä enemmän mitä pidempi aika kului. Koska Alumbra Town oli rakentunut niin vahvasti turismin päälle, ja nimenomaan rantaturismin, oli asiakkaiden määrä laskenut dramaattisesti. Ihmiset tulivat enää vain päiväkäynnille, tai korkeintaan yhden yön ylitse. Kaikki tuntui hitaasti, mutta varmasti vajoavan kasaan. Tällä menolla kylämme olisi keksittävä jotain täysin uutta selvitäkseen, ja pikaisesti.

Tunnuin odottaneeni jos jonkin minuutin ennen kuin professori viimein palasi takaisin, kantaen kimaltelevaa pokepalloa käsissään.

"Mitä sinä oikein olit tehnyt sille? Se oli raivoissaan", Tamarind pudisteli päätään, eikä odottanut vastausta kysymykseensä.

Tyydyin puuskahtamaan ja kääntämään katseeni takaisin ulos. En halunnut ajatella, kuinka monta hänen pokemoneistaan oli hukkateillä. En sitä, minne ne olivat juosseet, enkä ainakaan sitä, että joutuisin pian palaamaan ulos niitä etsimään. Ei voinut tietää, milloin myrsky tulisi loppumaan; Jos se edes tulisi. Jos pokemonit jättäisi oman onnensa varaan pidemmäksi aikaa, kuka tietää tulisiko niitä löytämään enää koskaan.

"Kuinka monta niitä siellä on?"

"No, tuota. Löysit jo Mareepin, eli jäljelle jää..." Professori hieroi leukaansa, tuijotti laukkuaan. Lopulta hän nyökkäsi. "Niitä on neljä. Piplup, Rowlet-"

"Lopeta tuohon paikkaan", keskeytin hänet. "En minä tunne pokemoneja nimeltä, paitsi pari. Sinä tuot aina harvinaisia olentoja jostain kaukaa."

"Aivan, anteeksi... Minulla pitäisi olla kuvat niistä täällä jossain, odotahan hetki..."

Päästin syvän huokaisun, hautasin märät hiukset likaisiin käsiini. Vuosien varrella olin oppinut tunnistamaan jonkin verran pokemoneja, pääosin sellaisia joihin törmäsin päivittäin joko villinä tai muiden omistamina. Varsinkin monilla turisteilla oli paljon samoja. Skittyjä, Pichuja, Marilleja. Vanhemmillani oli pari pokemonia, joita he pitivät yhtenäisesti. Kai virallisesti ottaen ne kuuluivat isälleni, joka oli kuulemma muinoin kiertänyt Mareosia. Matkallaan hän oli kuitenkin törmännyt äitiini, rakastunut, ja päättänyt lopettaa matkansa kesken asettuaakseen aloilleen.

"Tässä ne ovat", professori nyökkäsi ja ojensi neljä valokuvaa käsiini.

Selasin kuvat lyhyesti lävitse. Jonkinlainen lintu rusetti kaulassa, sininen hylje pinkillä nenällä, toinen lintu oransseilla räpylöillä ja yksi nelijalkainen tähtihäntäinen. Muistelin joskus nähneeni kaksi ensimmäistä jonkin lehden kannessa, ne olivat muistaakseni jonkin toiseen alueen yleisiä starttereita. Kahteen muuhun en ollut ennen törmännyt.

"Koska et ole niiden virallinen kouluttaja, et voi kutsua niitä suoraan palloon... Jos antaisin niiden pallot sinulle, omistaisit ne itse. Käytännössä mikään ei etä minua antamasta sinulle omistusoikeutta kaikkiin, mutta..." Nainen keskeytti lauseensa itse. Vaihdoimme pikaisen katseen.

"En minä niitä itselleni edes halua. Mutta sinä käskit minun mennä nappaamaan ne."

"Ei sinun niitä tarvitse napata, kunhan vain... Tuot ne takaisin."

"Miten sinä oletat minun tuovan ne takaisin? Jos se villakasa antoi minkäänlaista osviittaa, niin en jaksa uskoa, että loputkaan seuraisivat perässäni kiltisti!"

"Se oli varmasti vain väärinkäsitystä. Kaikki kadonneet ovat hyvin säyseitä. Usko minua, Edith, ne ovat peloissaan ja kaipaavat takaisin huomaani. Tässä, ota kaulakoruni. Näytä sitä niille, ja niiden pitäisi seurata sinua."

Yritin inttää vastaan, mutta nopeasti tajusin tämän olevan hyödytöntä. Alentuen kohtalooni laitoin korun kaulaani ja astelin ovesta ulos Tamarindin onnentoivotuksien mukana. Tai ainakin olisin astellut, ellei hän olisi suoraan keskeyttänyt minua menemästä yhtään pidemmälle.

"Odota hetki", professori huikkasi, juosten rinnalleni. "Ehkä olisi kuitenkin hyvä, jos sinulla olisi pokemon turvanasi. Ihan vain... Kaiken varalta."

"Etkö sinä juuri sanonut, että ne ovat säyseitä? Peloissaan?" Toisin hänen aiemmat sanansa takaisin.

"No mutta kun... Juuri siksi. Ne saattavat säikkyä sinua ja..."

"No miksi et sitten itse painu etsimään niitä? Ei minulla ole mitään velvoitteita auttaa sinua!"

Sanani saivat professorin hiljaiseksi. Seisoimme paikallamme liikkumatta, ja tunsin kyrsiintyväni hänen käytökseensä koko ajan enemmän. Nainen näytti siltä, että olisi halunnut sanoa jotakin, kenties paljonkin. Hän päätyi olemaan hiljaa, ja ojentamaan minulle pokepallon. En halunnut ottaa sitä vastaan, mutta pelkäsin että hän olisi pakottanut minut tekemään niin. No, ainakaan mikään ei pakottanut minua vapauttamaan pallon pokemonia.

"Kiitos", Tamarind kuiskasi ennen kuin sulki oven edestäni.

Tallasin niin kovaäänisesti kuin suinkin pystyin portaat alas, ärähdellen manauksia. Minkä takia olin edes ottanut tämän typerän tehtävän vastaan? Nainen olisi saanut varsin hyvin itse järjestää aiheuttamansa sotkun! Ja mistä hänen käytöksensäkin oli kotoisin? Ensin sanoi toista, ja sitten kumosi äsken sanomansa. Ei osannut puhua suoraan.

"Hei, sinähän olet se-", jo tutuksi tullut hotellivirkailija huusi nähdessään minut.

"Varmasti olen joo!" Puuskahdin takaisin ja talsin ulos hotellista jäämättä odottamaan vastausta.

Ulkoilma ei ollut muuttunut mihinkään, tai ainakaan parempaan suuntaan. Tehtäväni tuntui epätoivoiselta. Vaikkei Alumbra ollut maailman suurimmasta päästä, riitti kylällä pinta alaa kuitenkin neliökilometri jos toinenkin - puuhaa riitti tuntikausiksi. Kuvissa näkyvät pokemonit vaikuttivat hyvin pieniltä, ja saattoivat olla missä tahansa. Varmasti olivat kaikki piiloutuneet satunnaisiin koloihin. Tai ehkä jotkut asukkaat olivat ottaneet ne sisään lämmittelemään. Vaihtoehtoja oli sadoittain, toiset todennäköisempiä kuin toiset.

Tyhjät kadut ja niitä valaisemaan syttyneet katulamput jatkuivat metristä toiseen. Nähtävästi Tamarindin mainitsema sähkökatko ei pätenyt täällä, jos sitä nyt ylipäätään oli olemassakaan. Professori ei ollut voinut edes ilmoittaa, missä hän oli ollut pokemonien kadotessa, tai mitä reittiä pitkin hän oli kulkenut. Sateen ropina peitti alleen kaikki mahdolliset kuulohavainnot, ja näkökenttä oli vain muutamia metrejä. Vilkaisin yhä käteeni jäänyttä palloa. Ehkä sen sisällä oleva pokemon olisi voinut auttaa minua tehtävässä? Mitä minä siitäkin menettäisin?

Siinä vaiheessa se iski minuun. Professorihan oli juuri tehnyt minusta kouluttajan, ainakin epävirallisesti. Hän oli tieten tahtoen ojentanut pokemonin pallossaan haltuuni, vaikkakin ehkä vain lainaksi. Mutta juuri siitähän syystä hän ei ollut halunnut antaa muiden neljän palloja minulle? En ymmärtänyt, mitä hän ajoi takaa. Tamarind tiesi hyvin, että en ollut kiinnostunut oman pokemonin omistamisesta.

Mutta mitä pidemmälle kuljin, mitä enemmän kujia tallasin lävitse ja mitä useamman katoksen alle kurkistin, sitä enemmän ajatus pokemonin vapauttamisesta alkoi käydä houkuttelevammaksi. Lopulta en voinut enää vastustaa, ja napsautin pallon keskellä olevaa nappia kahdesti, katsoen kun energiasäde materialisoi eteeni...

"Sinä‽" Karjaisin.

"Mee!" Villakasa huusi takaisin.

Yritin kutsua pokemonia suoraan takaisin, mutta se väisti. Jatkoin yrittämistäni useampaan otteeseen, mutta lopulta minun oli pakko keskeyttää olennon huudon johdosta. Hakkasin pallolla otsaani. Mitä perhanaa professori oikein ajatteli! Käännyin kannoillani kohti tulosuuntaa, mutta pysähdyin siihen. Laskin hitaasti viiteen. Mitä palaaminen enää tässä vaiheessa auttaisi? Antaisin hänen kuulla kunniansa sitten, kun tehtäväni olisi suoritettu.

"En varmasti auta sitä eukkoa enää koskaan!" Huusin, potkaisin pikkukiven edestäni.

Nyt oli vain päätettävä, miten tulla toimeen tämän tilanteen kanssa. Käännyin takaisin villakasaa kohden, joka tuntui pörhistäneen itsensä niin suureksi, kuin vain suinkin oli mahdollista. Hetkellisesti ajatukseni herpaantuivat siihen, että rankkasade ei voinut olla kovin miellyttävä kokemus olennolle villan peitossa. Kenties villa oli vettä hylkivää? En ollut perehtynyt minkään pokemonin anatomiaan, koskaan. En ymmärtänyt niistä melkeinpä mitään.

"Okei! Tässä asian laita. Sinä ja minä, me emme tykkää toisistamme. Mutta me nyt olemme jumissa toistemme seurassa, kunnes suoritan professorin tehtävän loppuun. Mitä nopeammin tästä selvitään, niin sitä nopeammin pääset minusta eroon. Eli on myös sinun etusi kaltaista, jos autat minua", selitin topakkana, säilyttäen katsekontaktin.

Lammas pohti sanojeni painoa, arvioi minua. Se ei varmasti arvostanut minua pätkänkään vertaa, mutta tyhmä se ei ollut. Mareep ymmärsi hyvin miten asiat olivat, vaikka se tilanteen laitaa vihasikin. Se halusi pois sateesta, pois väliaikaisen kouluttajansa luota ja takaisin professorin huomaan. Professorista se tykkäsi, tuo kun aivan eri rotua verrattuna tähän mustatukkaiseen nuoreen naiseen.

"Blee", se määkäisi lopulta.

Yritin tulkita elettä, koska yhteistä kieltä ei meiltä löytynyt. Koska olento ei vaikuttanut suoraan siltä, että tahtoisi enää hyökätä kimppuuni, tulkitsin määkäisyn rauhaneleenä. Nyökkäsin, ja kyykistyin sen eteen, kuitenkin pitäen etäisyyteni. Näytin neljää valokuvaa pokemonille.

"Nämä meidän pitäisi löytää", selitin sille. Mareep katsoi tarkasti jokaista kuvaa, ja kun olin lopettanut se nyökkäsi.

"Okei sitten..."

Ja näin me lähdimme jatkamaan matkaamme, kaksin. Kummakseni pokemon näytti tietävän minne se oli menossa, tai ainakin se esitti. Esitystä tai ei, sen seuraaminen tuntui vähemmän turhauttavalta kuin täysin päämäärättömästi kulkeminen. Mitä pikemmin tämä kaikki olisi ohitse, sitä parempi. Meille molemmille.

Pölinää

Jaoin tarinan kahtia, sillä muuten siitä olisi tullut tarpeettoman pitkä, ainakin omaan makuuni. En suunnitellut tarinaa millään lailla ennen kuin sitä aloin kirjoittamaan, tosin venkslasin tekstiä kyllä suuntaan jos toiseenkin kirjoituksen aikana. Hitaasti eteenpäin...

©2017 ☆ Lunar Veil ☆ - suntuubi.com